...

Rööki puuttuu huulesta, olin just ehtiny tumppaan sen, sääli ;) Toi toinen onki mu sisko, ja se toinen sista huiteli jossain. En oo ainoo joka on sanonu et tää oli paras kuva häistä :D Wanhatalon klaani taas aavistuksen innoissaan kaikesta xD ..oli ne hyvät häät. oikeesti.

Niin, tää ei ollu mu blogin pointti. Vaan tää mu halloweenpuvun tekeminen. TAIVASSSSSS. Olis PITÄNY ol Pikku Myy niinku aluks piti. Se ois ollu pal helpompi ku tää!! Sormet veril höyry nousten mä sitä käännän ja ihmettelen mitä täl pitäs.. mitä täl VOIS tehä. Mu impulsiivine luonne ei ny oikee sovellu tällaste juttuje tekoo, mut voiton puolel ollaa. Yks sano, et perunakssi ois voinu ol hyvä. Vois ol, huomen meen kattelee Treelle millasii ne sit o. Jos ne o juuttikangasta tms, niin ne ei käy. Kipua kestän jos jonkillaist mut juuttikankaan ja villan kutinaa en o.O Mä laita kuvia sikko halloweenitto ohi, tänne ja dA:n jos ne sitto tarpeeks taiteellisia sinne laitettavaks.

Asiast iha ekaan, tää ois ollu hyvä hääkaku koriste. 

Öit

Hämeenkyrössä grafiikka sekoo. Audi heiluu ja huojuu tuulessa kun ajaa, mutta puut ei heilu yhtään. Mulla on nyt ollu tällanen uneton viikko vaihteeks. En vaan saa unta vaikka kui yrittäis. Koko päivän on väsyttäny niin, että tasapaino heittää, mutta mitäs näistä. Se helpottaa taas kohta :)

Mulla tuli tänään ikävä Dartia. Ajettiin joskus, minä, sisko ja Julle Poriin Jazzeille Dartilla. Siinä oli sellanen ongelma, että pakokaasut puski sisälle ajaessa. Kohtalaisen rankasti. Pysähdyttiin 2 kertaa hengittään ilmaa välillä. Julle istu takapenkillä ja se oli kiskonu paitansa silmien alle hengityssuojaksi, mulla ja siskolla oli huivit naamalla, niinku bandiiteilla. Katku oli ihan hirvee! :D Ku päästiin perille, mein silmät punotti ja suussa maistu pakokaasu seuraavat kaks viikkoo. Ostettiin Jazzeilta paidat joissa oli hienon kissan kuva (?) ja teksti 'Does your mouth taste funny'. Maistuhan se vähän joo.

Mu Dartti oli kuten näkyy, manuaalirattivaihde! En antanu monen ajaa sillä ku 'paremmatki' kuskit sai siittä vaihteet solmuun ja niitä sai konehuoneesta manuaalistaki manuaalisemmin ronklata auki. Mullahan ei toki sitä ongelmaa ollut ikinä. Mä oon tarvittaessa niin helläkätinen ;)

Kas Gargoililla oli pitkä tukka.

Tätä tänään

Päivän kuumat aiheet... ei ole. 

Kirjotan kuitenkin. Päivä oli hyvä, kunnes sain muistutuksen siitä kuin surullinen tän hetkinen tilanne on. Jotkut asiat ne vaan viiltää niin syvältä. Antakaa anteeksi se, että alotan puhumaan asiasta, josta en voi enkä uskalla kuitenkaan kirjoittaa enempää. Vähän täytyy purkaa tuntoja jonnekin. Kuin harmiton ja hyvää tarkoittava se muistutus sit olikin.. Silti se pisti sattuun niin paljon, että melkein alko itkettään. Oikeastaan mun ydinongelma on se, että odotan liikaa muilta. 

Ylä-asteen alusta aloin rakentaan suojamuuria ympärilleni, koska yhtäkkiä olin ihan yksin. Päätin, etten mä tartte ketään. Kesti todella monta vuotta purkaa se muuri ja lopputulos on se, että nyt mä luotan ihmisiin ihan liikaa, etenkin niihin lähimpiin. En siis osaa ilmeisesti löytää tasapainoa mun sosiaalisuudelle. Vaihtoehtoja tuntuu olevan mun aivoilla vaan kaksi, joko täysi sulkeutuminen tai ei suojausta ollenkaan. Oon kai päättänyt olla avoin ihan kaikelle. Kuka hyvänsä sanoo mitä tahansa, tuntuu. Tuntuu TÄYSIÄ O.O Ja SIKSI mä oon niin altis myös masennukselle. ..peiliin katsomisen mestari täällä ;)

Fiilis on kuitenkin yksinäinen ja jotenkin ..mikä on suomenkielinen vastine sanalle 'ignored'? 

Maanantai iltaa

Kaikille lukijoilleni, joita on keskimääräsesti 0 :D Olis aika tunnustaa jos joku tätä oikeesti lukee, niin tiedän vähän MITÄ kirjottelen. (Tilastojen mukaan tätä käydään kyl kattelees, mutta on varmaan kauheen kiinnostavaa settiä, kun kommentoijia on niin tavattoman monta ;) )

Lähtökohtasesti oon sitä mieltä, että jonkun olis pitäny ESTÄÄ IRWINIÄ TEKEMÄSTÄ JOULUMUSIIKKIA! Sen ääni ei sovi MIHINKÄÄN joululauluun ja lisäks ne sen biisit on muutenkin ihan suolistosta. Enkä pyydä anteeks yhdeltäkään fanilta. Ja KYLLÄ, mä kuuntelen jo joululauluja. Ihmiset kauheen suppeita. Monen mielestä niitä voi alkaa kuunteleen vasta joulukuun puolivälissä. Tosin ymmärrän yhtä hevihitsari-ystävääni, joka meinas tiputtaa hiuksensa käydessää Korvatunturilla, jossa joulumusiikkia kuunnellaan ympärivuoden. JOKA PÄIVÄ.

Mutta luntahan täällä on jo sadellut. Sulaa vaan pois heti. Sika-lumi. Tänään sain Audinkin sutiin tosin, kun koitin suikahtaa 3-tielle johonki pieneen väliin taas (siihen aikaan ei pitkiä ja turvallisia välejä olekaan). Ei ne varmaan suotta sano, että 3 on Suomen vaarallisimpia teitä. 

Josta tulikin mieleeni, että olis kiva kuulla havaintoja 3-tien kummituksesta. Se on nähty siinä ku Hämeenkyröstä päin ajetaan Tampereelle heti Sasin risteyksen jälkeen mäen päällä. Kerrompa pienen tarinan. Olin joskus kuskina (mahottoman sulosella teini-Escortillani). Heitin pojat kotiin Ylöjärvelle ja ajeltiin Satun kanssa kotia. Ennen Sasia huusin Satulle, et hyvä jos toi ei jää alle. Siinä mein edessä lunki joku poitsu/nuori mies kolmostien ylitte keskellä pimeyttä. Kunnes se sitten nopeesti pääsikin vastaantulevien kaistalle. Ja harvoin mulla jää monttu auki, mutta sillon jäi. Vastaantulevan auton valot ku paistoi suoraan sen jäbän LÄPI. Näin siis ääriviivat, mutta valo paistoi hahmon läpi. Päästyään tien toiselle reunalle, sitä ei näkynyt missään. Satua pelotti niin paljon, että jäi meille yöks (ihan hyvä veto sinänsä jäädä kummitustaloon yöksi xD ).

Juttu ei lopu heti siihen. Satuin kertoon asiasta myöhemmin kaverilleni, joka taas kertoi miehelleen siitä mitä me nähtiin. Kaverini mies (poliisi) soitti sitten mulle ja kyseli kauheen tarkkaan, minkä näkönen se oletettu aave oli, miten se käveli, missä kohtaa tarkalleen ottaen se käveli jne. Kerroin ja se sitten mietti hetken ja sano, että kyl hänen on nyt sit pakko uskoa jo, kun oon ties kuin mones, joka on sanonu nähneensä sen. Se kuuli siittä ekan kerran sillon ku se oli 12-vuotias, eikä uskonut juttua ollenkaan. Tuon sanottuaan en tainnut enää itsekään epäillä silmiäni ja pistää vaan väsymyksen piikkiin. 

Mun sillonen Escorttini, olkaa hyvät. Tein o ny pakko tyytyy toho ku ei sattunu olee kameraa hollil ku nähtiin aave ;)

Jos jotain positiivistakin?

Äkkiä saa sellasen kuvan , ettei mun elämään mahdu mitään positiivista. Mutta  SE EI OLE TOTTA! Sillon kun en ole masentunut, hymyilen paljon ja nauran sitäkin enemmän. Enkä ole sitä tyyppiä, että kenenkään huumorintaju loukkaisi minua vaikka se minuun kohdistuukin ^.^

Tänään siskoni sanoi, että "jos vuori ei tule Muhammetin luokse, Muhammetti tulee vuoren luokse" (voi toisin päin), toi mulle synttärilahjan ja itsetekemänsä kääretortun  (kun en saanut aikaiseksi tehdä kakkua, ehkä ensi viikoksi sitten.) Oli kovin otettu olo. Kun en odottanut keltään yhtään mitään ja olin ihan sairaan otettu jo Miiversessä saaduista onnitteluistakin. Kiitollinen olo.

 "Ihmisellä pitää olla tasapaino, ding ja dong. Vai mitkä ne olivatkaan?"
sanoi Ilkka Kanerva muinoin Kodin Kuvalehdessä ;)

Ulkona ilma on ku Silent Hillissä, paitsi että vettä sataa, tuhkan sijaan. Hieno ilma siis kaikin puolin. Ollut koko syksyn enkä oo käynyt lenkillä ku ...viimeks. Remonttiryhmämme oli sairastunut, joten mitään sen erikoisempaa ei olla nyt tänä viikolloppuna tehty. Hyväkin etteivät tulleet, olisin ollu ku lobotomian saanut kierosilmänen vompatti. ...

Täälasen suklaakisun sain keskimmäiseltä siskolta. Tein sillekin lobotomian. (Koijausta, se oli ontto!)

Depressio

Monellako on aavistustakaan siitä, mitä se voi olla. Se ei tarvitse syytä, sillä voi tosin olla sellainen, se tuskin katsoo ikää tai sukupuolta, se voi olla akuutti tai krooninen. Se voi olla lievä, keskivaikea, vaikea tai psykoottinen. Se voi olla valittu elämäntapa, tai sairaus. Siinä se tyhjänpäiväinen länkytys, jonka jokainen on jo kuullut.

Olen tavannut monia ihmisiä, joilla on masennus ja jokainen tapaus on erilainen, yhdistävä tekijä on vain elämänhalun kadottaminen eri vaikeusasteikolla. Ylinnä olevan tekstin perusteella itseäni on vaikea kategorisoida, se on yleensä lievää, mutta olen nähnyt ne psykoottisasteisetkin päivät, kun mulle syötettiin aluksi vääränlaisia lääkkeitä. Enää en syö mitään. Mulla se on epäilemättä kroonista, koskapa olen tätä sairastanut jo monta vuotta ja välillä on helpompaa.

Sitä koittaa ajatella niitä positiivisia asioita elämässä. Osaan ne jo ulkoa. Saatan toistella niitä itselleni päivittäin mantran tavoin, eikä se kyllä auta yhtään. Ihan kuin olisi synapsit poikki aivoissa, ne ei vaan suostu tajuaan, että kaikki on hyvin. Ihan pienikin vastoinkäyminen saa aikaan itkun ja sitä sitten peittelen miten suinkin voin. Ja kun tätä jatkuu kauan, eläminen on olemista elämän ja kuoleman välimaastossa. Oikea elämä tuntuu kaukaiselta unelta, toisten elämät lähinnä vain elokuvalta. Itse laahustan omassa elämässäni zombina ja toivon, että joku lopettaisi nämä tuskat. Kipuahan se on. Kovinta kipua mitä osaatte kuvitella ja sitäkin kovempaa. Pahinta on, kun ei voi puhua. Kun ei halua kuormittaa muiden elämiä ja monikaan ei minun masennuksestani tiedä tai jos tietääkin, niin eivät välitä. Ja hyvä niin. (En sais sanoa näin, mutta haluan muiden parasta.) On uskomattoman raskasta kun lähipiiriin kuuluu syvästi masentunut henkilö ja voin väittää että ne jotka tietävät mun masennuksesta nyt, haluavat sen kieltää itseltäänkin. Ei ne sitä ole sanoneet, mutta en minäkään ihan sokea ole. 

On kauheaa olla vaivaksi, taakka muille, vaikka joskus tuntuu, ettei tämä edes ole mun omaa syytäni. Sitä haluais pysyä elossa, mutta toivois kuitenkin, ihan salaa vaan, kuolemaa. Joka kerta kun hymyilen, nähkää sen läpi se suunnaton kipu jonka läpi mä sen hymyn pusken.

Jos tän joku lukee, haluan vaan sanoa.. Että masennus ei ole laiskuutta, se ei ole oma valinta, se kauheinta helvettiä, mitä ihminen voi joutua kokemaan.

Ei vaan voi olla totta

että mulla on niin järkyttävä pahoinvointi taas että täältä läävästä pääse mihinkään. Nyt on sitte sellanen ketutus, ettei rajaa. Tars täs ny viel leipoo kakku ja kaikkee, ku kerran suku vaatii. Ni, mun säkällä siinä käy niin, ettei kukaan pääsekään kahvitteleen tänne ja ite en tässä kunnossa syö yhtään mitään. 

Joku valopää tietysti sanoo, et miksen mä menis lääkäriin. Siel on ravattu jo aika monta vuotta, niitä ei kiinnosta paskan vertaa mun oloni, se että oon laihtunu 10 kiloo taas tän takia ja nyt sit viel masennus kaiken hyvän päälle. Ihan riittävästi oon apua kerjänny tosta paskalaitoksesta. Ku sais lahjotettua tän olon vaikka päiväksi ihan kelle tahansa lääkärille ni oppispa vähä ajatteleen potilaitaankin. No onhan täs tietysti puolensakin, laihtumisessa. Ei vaan oo kovin tervettä laihtumista.

Sit mua on alkanu raivostuttaa (varmaan vaan olosta johtuen?) ihmiset, joille annan aikani, mutta joita kiinnostaa ku tonni paskaa se mitä mulle kuuluu. Yks kaveri aika osuvasti sanokin, että mä oon ku roskis, jonne on helppo dumpata oma paha olo, mulla ku on luontanen ominaisuus osata lohduttaa ja olla tukena. Just ny ei yhtään kiinnosta jos jonkun avio-onni ny vähä rakoilee, jos jonku pleikkari hajos tai jos serkun koiran tassu ontuu. Jos kiroisin, ni sanoisin että pitäkää tunkkinne perkele. Mutta enhän mä nyt sillain.

.. saanko nyt ottaa lyhyen lasin viiniä? tai siis sikko pahoinvointi helpottaa. JOS helpottaa >:O