Depressio

Monellako on aavistustakaan siitä, mitä se voi olla. Se ei tarvitse syytä, sillä voi tosin olla sellainen, se tuskin katsoo ikää tai sukupuolta, se voi olla akuutti tai krooninen. Se voi olla lievä, keskivaikea, vaikea tai psykoottinen. Se voi olla valittu elämäntapa, tai sairaus. Siinä se tyhjänpäiväinen länkytys, jonka jokainen on jo kuullut.

Olen tavannut monia ihmisiä, joilla on masennus ja jokainen tapaus on erilainen, yhdistävä tekijä on vain elämänhalun kadottaminen eri vaikeusasteikolla. Ylinnä olevan tekstin perusteella itseäni on vaikea kategorisoida, se on yleensä lievää, mutta olen nähnyt ne psykoottisasteisetkin päivät, kun mulle syötettiin aluksi vääränlaisia lääkkeitä. Enää en syö mitään. Mulla se on epäilemättä kroonista, koskapa olen tätä sairastanut jo monta vuotta ja välillä on helpompaa.

Sitä koittaa ajatella niitä positiivisia asioita elämässä. Osaan ne jo ulkoa. Saatan toistella niitä itselleni päivittäin mantran tavoin, eikä se kyllä auta yhtään. Ihan kuin olisi synapsit poikki aivoissa, ne ei vaan suostu tajuaan, että kaikki on hyvin. Ihan pienikin vastoinkäyminen saa aikaan itkun ja sitä sitten peittelen miten suinkin voin. Ja kun tätä jatkuu kauan, eläminen on olemista elämän ja kuoleman välimaastossa. Oikea elämä tuntuu kaukaiselta unelta, toisten elämät lähinnä vain elokuvalta. Itse laahustan omassa elämässäni zombina ja toivon, että joku lopettaisi nämä tuskat. Kipuahan se on. Kovinta kipua mitä osaatte kuvitella ja sitäkin kovempaa. Pahinta on, kun ei voi puhua. Kun ei halua kuormittaa muiden elämiä ja monikaan ei minun masennuksestani tiedä tai jos tietääkin, niin eivät välitä. Ja hyvä niin. (En sais sanoa näin, mutta haluan muiden parasta.) On uskomattoman raskasta kun lähipiiriin kuuluu syvästi masentunut henkilö ja voin väittää että ne jotka tietävät mun masennuksesta nyt, haluavat sen kieltää itseltäänkin. Ei ne sitä ole sanoneet, mutta en minäkään ihan sokea ole. 

On kauheaa olla vaivaksi, taakka muille, vaikka joskus tuntuu, ettei tämä edes ole mun omaa syytäni. Sitä haluais pysyä elossa, mutta toivois kuitenkin, ihan salaa vaan, kuolemaa. Joka kerta kun hymyilen, nähkää sen läpi se suunnaton kipu jonka läpi mä sen hymyn pusken.

Jos tän joku lukee, haluan vaan sanoa.. Että masennus ei ole laiskuutta, se ei ole oma valinta, se kauheinta helvettiä, mitä ihminen voi joutua kokemaan.