Kirjotan kuitenkin. Päivä oli hyvä, kunnes sain muistutuksen siitä kuin surullinen tän hetkinen tilanne on. Jotkut asiat ne vaan viiltää niin syvältä. Antakaa anteeksi se, että alotan puhumaan asiasta, josta en voi enkä uskalla kuitenkaan kirjoittaa enempää. Vähän täytyy purkaa tuntoja jonnekin. Kuin harmiton ja hyvää tarkoittava se muistutus sit olikin.. Silti se pisti sattuun niin paljon, että melkein alko itkettään. Oikeastaan mun ydinongelma on se, että odotan liikaa muilta.
Ylä-asteen alusta aloin rakentaan suojamuuria ympärilleni, koska yhtäkkiä olin ihan yksin. Päätin, etten mä tartte ketään. Kesti todella monta vuotta purkaa se muuri ja lopputulos on se, että nyt mä luotan ihmisiin ihan liikaa, etenkin niihin lähimpiin. En siis osaa ilmeisesti löytää tasapainoa mun sosiaalisuudelle. Vaihtoehtoja tuntuu olevan mun aivoilla vaan kaksi, joko täysi sulkeutuminen tai ei suojausta ollenkaan. Oon kai päättänyt olla avoin ihan kaikelle. Kuka hyvänsä sanoo mitä tahansa, tuntuu. Tuntuu TÄYSIÄ O.O Ja SIKSI mä oon niin altis myös masennukselle. ..peiliin katsomisen mestari täällä ;)
Fiilis on kuitenkin yksinäinen ja jotenkin ..mikä on suomenkielinen vastine sanalle 'ignored'?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti